Jos ärsyynnyn susta, ärsyynnyn musta

IHMISET ON PEILEJÄ TOISILLEEN

Jossakin voimaantuvien naisten aforismeissa törmää sellaiseen vinkkii, että kannattaisi karsia ympäriltä ne ihmiset, jotka ei niin sanotusti anna sinulle mitään. Virheellisesti voi luulla, että sillon pitäs karsia ne ihmiset, 

jotka eniten ronkkii sinun omia tunnelukkojasi pinnalle. Ne ihmiset, jotka tuntuu aina loukkaavan sanoillaan tai teoillaan. Tai se, jonka yksi piirre on niin raivostuttava, että vaikka muuten olisi kivaa seuraa, niin se negatiivinen puoli jää tapaamisista aina päällimäisenä mieleen. 

 

Olisi virhe kylmästi karsia nuo ihmiset elämästä...

 

Koska juuri he paljastavat ne puolet itsestä, mitkä kaipaa hiomista...

 

Minä olen ainaki kokenut tämän. Että silloin, kun tekisi mieli nakata yksi peili kokonaan näkymättömiin, niin todellisuudessa haluaa vain kieltää sen puolen itsestä, mikä siellä näkyy. Vaihtoehtohan se on sekin. Vaan sepä tulee vastaan jatkuvasti uudelleen eri peileistä, jos sitä näkyä ei suostu hyväksymään. Ja vielä silloin, kun sen myöntää, niin ajattelee, että olisi itselle hyväksi ettei ole tekemissä ihmisen kanssa, joka tuota haastetta ruokkii. Mutta sekin on välivaihe. Vasta sitten, kun on saanut käsiteltyä sen oman vaikean kohdan ja on opetellu suhtautumaan myötätuntoisesti itseään kohtaan, pystyy myös katsomaan siitä peilistä provosoitumatta. 

Se on mahdollista. 

Ja sillon on voittajaolo. 🖤

VITUTUS ON VARSIN HYVÄ VIITTAUS OMISTA VAJAVAISUUKSISTA

Käytännön kielellä jos koittasin selittää, niin otetaan esimerkiksi itsekkyys. Kaikkihan me olemme jonkin verran itsekkäitä, pitää ollakkin. Osa ei ole saanut olla lapsena itsekäs, ja on häpäisty jos toimi itsekkäästi. Itsekkyys ei silti katoa mihinkää, mutta sitä opitaan häveten peitteleen. Ja silloin muiden itsekkäät teot viiltää itseä ja syvältä. Tuntuu ihan epäreilulta, kun joku toimii häpeilemättä itsekkäästi. Että miten tuo kehtaa! Se ärsyttää. Samalla hakemalla haetaan jatkuvasti esimerkkejä liian itsekkäistä ihmisistä ympärillä, jotta voisi näyttää omalle sisäiselle epäitsekkyytä vaativalle vanhemmalle, että katso, minä en toimi noin typerästi kun nuo muut. Katso, minä en ole itsekäs! Katso, minua kelpaa nyt rakastaa... Kelpaahan?

Ja sitten, kun sen henkisen kasvun alottaa, niin tajuaa sen vääryyden kun on vaadittu liiallista epäitsekkyyttä ja nyt aikuisena siitä kärsii. Ja sillion voi tulla se uho, että minähän karsin kaikki mua hyväksikäyttävät itsekkäät ihmiset pois minun elämästäni ja alan itse vihdoinki oleen häpeilemättä itsekäs. Voi mennä vähä ylikin... 

Mutta ajan kanssa. 

Ajan kanssa sitä löytää tasapainon. 

Ja sen saavuttua huomaa, että itsekkäät ihmiset eivät enää ärsytäkkään. 

Jotenkin myös tuntuu, että ne ovat yhtäkkiä vähentyneet koko maailmasta.

Ja sisäisen vanhemman puhe on muuttunut. 

Sinä kelpaat. Minä rakastan kaikesta huolimatta.