JOS ÄRSYYNNYN SUSTA, ÄRSYYNNYN MUSTA

IHMISET ON PEILEJÄ TOISILLEEN


Jossaki voimaantuvien naisten aforismeissa törmää sellaseen vinkkii, että pitää karsia ympäriltä ne ihmiset jotka ei niin sanotusti anna sulle mitään. Virheellisesti voi luulla, että sillon pitäs karsia ne ihmiset, 

jotka eniten ronkkii sun omia tunnelukkoja pinnalle. Ne, jotka tuntuu aina loukkaavan sanoillaan tai teoillaan. Tai se, jonka yks piirre on niin raivostuttava, että vaikka muuten ois kivaa seuraa nii se negatiivinen puoli jää tapaamisista aina päällimäisenä mieleen. 

 

Ois virhe kylmästi karsia nuo ihmiset elämästä...

 

Koska he just paljastaa ne puolet itsestä, mitkä kaipaa hiomista...

 


 

Mää oon ainaki kokenu tän. Et sillon, kun tekis mieli nakata yks peili kokonaan näkymättömiin, niin haluaa vaan kieltää sen puolen itestä mikä siellä näkyy. Vaihtoehtohan se on sekin. Vaan sepä tulee vastaan jatkuvasti uudelleen eri peileistä, jos sitä ei suostu hyväksyyn. Ja vielä kun sen myöntää, niin ajattelee, että ois itselle hyväksi ettei oo tekemissä ihmisen kanssa, joka tuota haastetta ruokkii. Mutta sekin on välivaihe. Vasta sitten, kun on saanut käsiteltyä sen oman vaikean kohdan ja on opetellu suhtautumaan myötätuntosesti ittiä kohtaan, pystyy myös kattoo siitä peilistä provosoitumatta. Se on mahollista. Ja sillon on voittajaolo. 🖤

VITUTUS ON VARSIN HYVÄ VIITTAUS OMISTA VAJAVAISUUKSISTA

Siis normaalien ihmisten kielellä jos koittasin selittää, niin otetaan esimerkiksi itsekkyys. Kaikkihan me ollaa itsekkäitä, vähän pitääkin olla. Osa ei oo saanu olla lapsena itsekäs ja on häpäisty jos toimi itsekkäästi. Itsekkyys ei silti katoa mihinkää, mutta sitä opitaan häveten peitteleen.  Ja sillon muiden itsekkäät teot viiltää itteä ja syvältä. Tuntuu ihan epäreilulta, kun joku toimii häpeilemättä itsekkäästi. Että miten tuo kehtaa! Ärsyttää. Samalla hakemalla haetaan jatkuvasti esimerkkejä liian itsekkäistä ihmisistä ympärillä, että vois näyttää omalle sisäiselle epäitsekkyytä vaativalle vanhemmalle, että kato, mää en toimi nuin typerästi ku nuo muut. Kato, mää en oo itsekäs. Kato, mua kelpaa nyt rakastaa... Kelpaahan?


Ja sitten kun sen henkisen kasvun alottaa, niin tajuaa sen vääryyden, kun on vaadittu liiallista epäitsekkyyttä ja nyt aikuisena siitä kärsii. Ja sillon voi tulla se uho, että mää karsin kaikki mua hyväksikäyttävät itsekkäät ihmiset pois mun elämästä ja alan ite vihdoinki oleen häpeilemättä itsekäs. Voi mennä vähä ylikin... 

Mutta ajan kanssa. 

Ajan kanssa sitä löytää tasapainon. 

Ja sen saavuttua huomaa, että itsekkäät ihmiset ei enää ärsytäkkään. 

Jotenki myös tuntuu, että ne on yhtäkkiä vähentynykki koko maailmasta.

Ja sisäisen vanhemman puhe on muuttunut. 

Sinä kelpaat. Minä rakastan kaikesta huolimatta. 

 

 ❤️

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MITEN AVOIN SUHDE ON MUUTTANUT ELÄMÄÄNI?

MINUSTA ON TULLU SYNNYTYSHULLU

AVOIMESTI AVOIMESTA SUHTEESTA