MELKEIN KYMMENEN VUOTTA YHDESSÄ, MUTTA EN OO SIITÄ MITENKÄÄN YLPEÄ

Se oli huhtikuuta 2011, kun alettiin seurusteleen Juuson kans. Tasan kymmenen vuotta sitten olin muistaakseni heillä ensimmäistä kertaa kylässä. Melkeen jäinki siltä kyläreissulta sinne asumaan... 

Nyt tuo kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Sitähän oliki ihan lapsi vielä.

En minä jaksais usein ylämäkiä

Moni kuvailee pitkää parisuhdetta, että kuinka on ollu ylä- ja alamäkiä ja on koettu yhdessä vaikka mitä hankaliaki hetkiä, mutta mää en sanois noin meidän kohdalla. Vaikka me ollaan erottukki välissä! Mutta ehkäpä juuri siksi. Erottii sitten ku ei enää menny hyvin. Ero oli jotenki opettavainen ja koin sen tärkeeksi jutuksi loppupeleissä. Sain puoli vuotta olla itekseen ja vähä miettiä omia tuntoja. Vaikka ero oli noin lyhyt, niin tuntu, että yhteenpaluun jälkeen olikin ihan erilaista. Me jo sillon alettiin puhuun paljon enemmän. Oli pakko. Mää vannoin, että jos ja kun tässä palataan yhteen, niin kaikki aikaisemmat ongelmakohdat ja asiat jotka on jääny vaivaamaan, on puhuttava läpi. Ja sen jälkeen ei oo ollu mitään pomppoilua ja tasapainottelua ylä- ja alamäkien kanssa. Eroa ei oo tarvinnu harkita kertaakaan uudelleen. Ja suunta on vaan ollu parempaan kokoajan. 

Minä en jaksais mitään riitaisaa suhdetta, jossa käydään tuon tuosta kriisejä läpi. Välillä tuntuu, että niinku se ois jotenki hieno asia. Tiiättäkö, semmonen perisuomalainen ajatus ylettynee tähänki asiaan, että vaikka läpi harmaan kiven, perkele! Sisulla sitä mennään parisuhteessakin, siinä mitään tunteita hyövää ruveta liioin kuunteleen.

En oo mitenkää ylpeä suhteen pituudesta

Nyt kun vertaan meidän suhdetta menneisiin vuosiin, niin ei mulla ole ikävä. Ei yhtään. On sillai ollu ihana, että yhessä ollaan oltu, kasvettu ja toiseen päässy tutustuun ihan juuria myöten, mutta ei siinä ajasta oo kyse. Eikä edes välttämättä ihmisestä. Me oltas ihan hyvin voitu opetella tätä elämää yksinään tai muiden kanssa ne aikuisiän ekat vuodet. Ja päästä sitten paljon lyhyemmässä ajassa tähän melkeen samaan pisteeseen, vaikka oltas löydetty toisemme myöhemmin. 

Minusta vähän tuntuuki, että erilaiset suhteet, eroaminen ja yksinolo kasvattaa enempi kun se, jos  jämähtää vuosiksi suhteeseen, jossa ei olekaan motivaatiota kasvaa. Meillä ei oo onneksi käyny tuota jälkimmäistä, ja siitä mää olen ylpeä!

Mielummin lyhyt ja laadukas, kuin pitkä ja kuluttava parisuhde

Ehkä meidän pitäs päästää kokonaan irti pitkäaikaisen suhteen ylistämisestä.  On ihan käsittämätöntä, että arvostusta tuntuu saavan suhde jossa on oltu 40 vuotta naimisissa, vaikka suhdetta kuvailtas malliin "onhan tässä ollut paljon haastavia hetkiä ja hankalaa on monesti kun se tuo toinen on niin tuommonen... Mutta joskus on ollu ihan ok päiviäkin". 

Pitkä parisuhde tuntuu viestivän ulkopuolisille, että ihminen on jotenki vakaa, järkevä, vakavasti otettava. Osaa sitoutua, pitää periaatteista kiinni ja plaaplaa. Vaikka oikeestihan ihminen saattaa olla jäänyt halustaan huolimatta huonoon suhteeseen, koska muiden odotukset ja kulissin ylläpidon tärkeys. Tai läheisriippuvuus, kun pelkää niin yksinoloa, että on mielummin huonossa suhteessa entä kuin yksinään. Tai ihan vaa tylsä jämähtäminen niin, ettei ymmärrä edes tarkastella oisko se eron paikka. Saatetaan käydä vähän salaa hakeen muualta jännittäviä tunteita, niin jaksaa taas olla rakkaudettomassa suhteessa kotona. 

Lyhyiden parisuhteiden historia ihmisellä ei taas tarvis tarkottaa, että ihminen on jotenki kykenemätön sitoutumaan, itsekäs tai hankala persoona. Se voi todellisuudessa tarkottaa, että kyseinen ihminen osaa tehdä päätöksiä elämässä, siirtyä rohkeasti eteenpäin sillon kun tilanne sitä vaatii ja arvostaa itseä ja onnellista elämää.

Ei oo häpeä erota ennen kultahäitä ja kuolemaa

Mun mielestä pitkä suhde ei siis oo mitenkää hatun nostamisen paikka. Se ei yksinään kerro yhtään mitään ihmisistä tai suhteen laadusta.  Mulla on tällä hetkellä niin hyvä olla tässä suhteessa, että toivon todellakin, että voitas olla loppuelämä yhessä. 💗 Mutta jos mulla ja meillä ei jossaki vaiheessa oo enää hyvä olla, niin en kyllä jää tähän vaan sen takia, että vois päästä kokeen kultahääpäivän. 

Mietippä, tuntisko sitä kuolinvuoteella siitä jotain ylpeyttä, että no olinpahan ainaki sisukkaasti saman ihmisen kanssa koko elämän, vaikka ois monesti tehny mieli erota. Tuntuisko se oikeesti helpottavalta ja hyvältä sisimässä siinä vaiheessa...

Tämmösiä (ei ehkä niin romanttisia) ajatuksia mulla heräs kymppi vee päivästä.

. . .

Seuraavaksi jään odottamaan rehellistä "Tämä on pitkän parisuhteen salaisuus" lehtijuttua, jossa viiskyt vuotta yhdessä ollut Sirkka ja Kake kertoo, että no ihan munattomuuttahan tässä ollaan edelleen. Että ois tehny monesti mieli erota ja on petettykki sen minkä kerkeää, vaan on ollut tärkeämpää pitää kulissit pystyssä, joten se on se meidän pitkän liiton salaisuus. Että ottakaa mallia... Tai elkää ottako jos haluatte onnellisen elämän.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MITEN AVOIN SUHDE ON MUUTTANUT ELÄMÄÄNI?

MINUSTA ON TULLU SYNNYTYSHULLU

AVOIMESTI AVOIMESTA SUHTEESTA