ENTÄ JOS EDESSÄ ONKIN SEKTIO?

Osaa saattaa ihmetyttää, kuinka uskallan puhua niin varmasti tulevasta synnytyksestä, ihan niinkuin se olisi itsestäänselvyys, että kaikki tulee meneen hyvin. 

Vaikka suunnittelisin tarkkaan ja yksityiskohtaisesikin tulevaa synnytystä, se ei tarkoita ettenkö ottaisi huomioon, että kaikki ei todellakaan ole mun käsissä ja voi sattua vaikka mitä, etten saa edes alateitse synnyttää. Tiedostan tämän kyllä.

Mutta minä en elä peläten pahinta. Ei ole mitään järkeä, etten sais olla edes etukäteen innoissaan vaikka lopuksi kävisikin niin, miten en toivois. Se ei sitä tilannetta muuttais, että olisin koko raskausajan varuillaan mielessäni ja toistelisin mielelleni kauhuskenaarioidenkin olemassaoloa (paitsi jos uskoo vetovoiman lakiin, ja juuri silloin etukäteen murehtiminen ja pessimismi on huono juttu😜)

Tää on osa mielen harjoituksia, älä anna pelolle valtaa. Lähtökohtaisesi eletään luottaen siihen, että kaikki todellakin voi mennä hyvin!

Valmistautuminen ei tarkoita naiivia ja järkkymätöntä suunnittelua

Monet sekoittaa valmistautumisen ja suunnittelun. Ajatellaan, että ei kannata valmistautua (eli virheellisesti käsitettynä suunnitella), jotta synnytys voi mennä ihan omalla painollaan ja ei sitten tule pettymyksiä. Mitä? Miten se valmistautuminen estää sen, että synnytys ei menisi omalla painollaan? 

Itse valmistauduin Erinin kohdalla hyvin synnytykseen, ja juuri sen ansiosta se meni loppuun asti tavallaan enempi omalla painollaan! Lilan kohdalla en kestänyt kipua ja synnytykseen piti puuttua. Ja puuttumisessa on aina se riski, että seuraa lisää puuttumisia ja vaikka loppu tulemana se hätäsektio. Miksi en haluaisi lisätä todennäköisyyksiä hyvin sujuvalle synnytykselle valmistautumalla? 

Ja vaikka alkaisin suunnitella kotisynnytystä, niin tietenkin valmistautuisin myös siihen, että se voi monistakin syistä muuttua sairaalasynnytykseksi. Valmistautuneena uskaltaa myös suunnitella. Se ei tarkoita, että synnyttäjällä olisi jokin satumaisen absurdi synnytystarina tarkkaan etukäteen päätettynä, jota kohti hän kulkee naiivisti ja josta hän ei ole luopumassa edes jos oma ja lapsen henki olisi vaarassa, ja joka epäonnistuessaan veisi totaalisesti masennuksen partaalle vieden suunnilleen koko elämänhalun synnyttäjältä.  

Mitä jos edessä oliskin vaikkapa sektioon päätyvä synnytys? 

No sitten ois. Saattaisin olla pettynyt ja surullinen, ihan sama olisinko koko raskauden ajan sellaseen valmistautunut. Ja siis pettymys ja suru on tunteita. Käsiteltävissä olevia ja sen avulla ohimeneviä tunteita.

En enää osaa asettua siihen ajatusmaailmaan, mikä itselläkin on joskus ollut, että helvetti soikoon, kaikkia haastavia tunteita pelätään niin paljon, ettei uskalla elää edes silloin kun niiden pienen pieni mahdollisuus häämöttää jossain tulevaisuudessa. Halooo! 

Ja jos aletaan jeesusteleen, että ei kai siinä nyt surullinen voi olla kun pitäis olla iloinen, vauva ja äiti sentään hengissä niin EI, EI, EI! Oon huomannut, että tämä on yks meidän yleinen tunne-elämän vamma. Että ei anneta sittenkään ittemme tuntea hankalia tunteita, kun niiden aika ois. Yritetään järkeillä inhottavat tunteet pois. "Eihän sille voinut mitään", no vaikka ei voinutkaan, niin saa sitä silti olla surullinen. Ja vaikka jopa vihainen. Tärkeää on se, että antaa näiden tunteiden tulla, olla ja sitten mennä. Ne ei sillä järkeilyllä pääse mielikehosta ulos, vaan ihan tasan jää sinne odottamaan hetkeä millon ihminen on valmis ne kokemaan. Ja ihan hyvin voi olla sekä iloinen, että toisaalta surullinen yhtä aikaa. Pettynyt, mutta onnellinen. Osaksi vihainen ja silti täynnä rakkautta. 

Älä tunne nyt, ettet tunne tulevaisuudessakaan

Minua siis ihmetyttää tämä asenne elämässä, että älä vaa suunnittele mitään kun saatat sitten pettyä. Älä oo kovin huoletta ja innoissaan positiivisen raskaustestin jälkeen, kun sitä ei tiiä mitä käy.

Älä haaveile liikaa,  älä tunne liikaa. Kaikkia voi käydä. Ikinä ei tiiä. Ja sitten jos käy niin mitä sitten? No sitten tulee niitä tunteita! Niitä kuin saatanasta olevia, ihmismielen murskaavia ja syämen särkeviä TUNTEITA! Kyllä tässä kannattaa ihan varovaisesti hiippailla koko elämän lävitse ettei pääse käymää niin, että jossakin vaiheessa pettyy, tulee suru, katumus, katkeruus, mustasukkaisuus, viha... 

. . .

Kuinka kauan ihmiset jaksaa juosta tunteita karkuun? Nyt kun on ite pysähtynykki ja kääntyny kattoon niitä rohkeasti suoraa päin, nii tiiättäkö mää voin kertoa että elämä on itseasiassa paljon helpompaa ja miellyttävämpää näin. Suosittelen! 💗

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MITEN AVOIN SUHDE ON MUUTTANUT ELÄMÄÄNI?

MINUSTA ON TULLU SYNNYTYSHULLU

AVOIMESTI AVOIMESTA SUHTEESTA