POHDINTAA KONTROLLOINNIN TARPEESTA PARISUHTEESSA

Kyselin Instagramissa ehdotuksia, mistä aiheista lukijat toivovat mun kirjoittavan. Näillä sanoin eräs seuraajani toivoi postauksen aihetta;  

"Olet ehkä jo kirjoittanut tästä, mutta miten oppia pois ajatuksesta, että suhteessa saa kontrolloida toista."

Tämä aihe on mielenkiintoinen, mutta mun mielestä todella ristiriitainen. Mitä enempi tätä pohdin, sitä enempi asiat sekoittuu mun mielessä ja tuntuu, etten saa aikaiseksi mitään selvää lopputulosta.

Mitä on kontrollointi?

Ensin pitää selventää, miten minä itse käsitän kontrolloinnin tässä yhteydessä. 

Netti on täynnä vinkkejä kuinka päästää irti liiasta kontrolloinnista parisuhteessa... Jutut sisältää esimerkkejä, että vahditaan kumppanin kaikkea tekemistä, tarkistetaan viestein jatkuvasti missä kumppani menee ja kenen kanssa, tehdään päätöksiä ilman, että edes kuullaan kumppanin mielipidettä. Luetaan jopa salaa toisen sähköposteja tai viestejä. 

Mutta mitä on sitten kohtuullinen kontrollointi? Sanana minusta sekä kontrolloinnilla, että rajoittamisella on ikävä kaiku. Mutta toisaalta, ainakin epäsuorasti näitä tapahtuu lähes jokaisessa rakkaussuhteessa, luulisin. En ole ainakaan itse vielä törmännyt ihmisiin, jotka ovat täysin vapaassa suhteessa, jossa ei ole minkäänlaisia sovittuja rajoja. Eikös rajojen/sääntöjen asettaminen jo ole sellaista kontrollia? Kontrolloinnilla koetaan, että tilanne on jokseenki omassa hallinnassa... Se luo turvallisuuden tunnetta

Vaikka olen kertonut, että meillä ei ole sellasia selviä sääntöjä tai rajoja avoimessa suhteessamme, niin se ei tarkoita, että molemmat vois viilettää ihan miten tahtoo ilman, että kuuntelee ja kunnioittaa toisen mielipidettä. Ei minusta sellaiseen suhteeseen olisi. Minun psyyke tarvii myös tietynlaista kontrollia elämässäni, varmuutta, jotta koen oloni turvalliseksi. Myös rakkauselämässä. Sen voi joku täydellinen ja henkisesti huipulla oleva ihminen kokea heikkoutena ja itsekkäänä toimintana. 

Minusta se on vain inhimillistä.   

Mutta olen silti sitä mieltä, että rakkauden kanssa kontrolloinnilla ei ole mitään tekemistä. Omia haastavia tunteita estääkseen siinä toimitaan, kun halutaan rajoittaa toista.

"En minä ainakaan ketään halua kontrolloida"

Voi olla, että moni parisuhteessa oleva ajattelee näin. Voi olla, että joidenkin kohdalla se on totta, että kumppania ei mitenkään rajoiteta. Kumppani saa aidosti tehdä mitä haluaa ja koska haluaa, eikä toinen puutu siihen mitenkään. 

Mutta... 


Kontrollointihan ei niin sanotusti näy silloin kun se on molemmille ok ja molemmat pystyy pitämään itsensä näissä sovituissa rajoissa (monogaamisessa suhteessahan rajojen vähintään oletetaan olevan, vaikkei niitä ääneen lausuttaiskaan). Mutta mitä tapahtuukaan siinä tilanteessa, kun kumppani tekeekin jotain mitä ei hänen ajatellut haluavan tehdä? Jos hän tekeekin jotain, jonka takia toisella nousee vahvasti mustasukkainen olo, niin tästäkö ei silti seuraa riitaa, jopa eron harkitsemista... Tai edes keskustelua, jossa vedotaan omiin tunteisiin ja sen perusteella toivotaan toisen rajoittavan tekemisiään?

Kontrolloinnin vähentäminen

En siis osaa sanoa, miten päästää kaikesta kontrolloinnista irti, koska en koe että olisin itsekkään päässyt. Kyllä minä haluan esimerkiksi tietää missä kumppanini suurin piirtein menee. Kyllä mää haluan itse asiassa mielellään tietää, millaisen ihmisen kanssa hän vaikkapa treffailee.

Aiemmin, avoimen suhteen alussa halusimme molemmat tietää tarkoinkin toistemme asioita. Kontrolloinnin tarve näkyi myös esimerkiksi niin, että sovimme, että jos toinen yksipuolisesti haluaa, niin meidän pitäisi palata takaisin suljettuun suhteeseen. 

Missään vaiheessa ei ollut tarkoitusta edes edetä henkisellä tasolla sillä tavalla, että oppisi luottamaan syvemmin, luopumaan vähitellen yhä enempi kontrollin tarpeesta. Se vain tapahtui. Siksi mulla ei ole mitään vippaskonsteja kerrottavana. Mutta ainakin neuvoisin suhtautumaan armollisesti siihen omaan kontrollin tarpeeseen.

Miten suhtautuisit, kun pieni lapsi pelkää jotain ja kokee jonkun tilanteet turvattomaksi? Pakottaisitko lapsen väkisin uuteen tilanteeseen yksin ja pois mennessä vain huikkaisit, että "pärjäile!"?

Vai keskustelisitko ymmärtäväisesti lapsen kanssa, tukisit häntä parhaan mukaan ja olisit vaikka mahdollisuuksien mukaan läsnä hänen kanssaan pelottavassa tilanteessa? Niin kauan, että hän huomaakin, että eihän tässä olekaan mitään pelättävää, minähän pärjään hienosti. Pienin askelin...

Minä ainakin vain ajan myötä hoksasin, että mitään pahaa ei tapahdukaan vaikka en tarkalleen tietäisi kaikkia kumppanin tekemisiä. Vapauden lisääminen itselle ja toiselle ei johtanutkaan menettämiseen, eikä ylitsepääsemättömiin tunteisiin.

 


Ehkä kontrolloinnissa on merkittävintä se, että rajat ovat suurinpiirtein molemmille tasapuolisia ja okei. Voi olla vaikka pari, jotka molemmat ovat sitä mieltä, että eivät halua päästää toista yksin baariin. Suhteen kannaltahan tuo voi olla ihan kannattavaa, jos se luo molemmille yhtälailla turvallisen olon, eikä kumpikaan kaipaa vapaampaa meininkiä. 

Mutta tälleen henkisestä kasvusta kiinnostuneena ihmisenä minä ainakin haluan tarkastella kriittisesti sitä omaa henkilökohtaista turvattomuuden tunnetta, ja siitä seuraavaa kontrollin tarvetta vaikka se parisuhteessa olisi kumppanille siedettävällä tasolla... 

Mistä se kumpuaa, ja voisiko olla muita ratkaisuja kuin kumppanin kontrollointi?



Kuvat kuvapankista.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MITEN AVOIN SUHDE ON MUUTTANUT ELÄMÄÄNI?

MINUSTA ON TULLU SYNNYTYSHULLU

AVOIMESTI AVOIMESTA SUHTEESTA