SE VARSINAINEN SYNNYTYSKERTOMUS

Raskaana oleville suosittelen tämän synnytystarinan lukemista vasta synnytyksen jälkeen.

Pitkä latenssivaihe aiheutti epätoivoa  

Pitkä latenssivaihe ja monta päivää kestäneet todella tuntuvat supistuksen ennen varsinaista h-hetkeä olivat saaneet mut jo valmiiksi epätoivoiseksi. Pelkäsinkin etukäteen, että miten ihmeessä jaksan sitten kun on tosi kyseessä.

Enkä oikein jaksanutkaan...

Tämä kolmas synnytys oli yllätyksekseni ehdottomasti rankin (avautumisvaiheeltaan) kaikista. Mieli ei ollut yhtään innokkaana kun lähdimme yötä vasten synnärille. 

Ensimmäinen vastoinkäyminen tulikin heti sairaalan tutkimushuoneessa. Mun oma syke oli niin hirvittävän korkea jatkuvasti, että se sekoittui toisinaan vauvan sykkeisiin. Ja tuo asia piti selvittää ennen kuin uskalsivat päästää mua toivomaani ammeeseen. 

Luotettavaa käyrää saatiin kuitenkin sinnillä otettua tarpeeksi ja mut päästettiin ammeeseen. Tässä vaiheessa aika tuntui menevät aivan liian hitaasti ja jokainen supistus tuntui kuin synnytys olisi jo reilusti pidemmällä. Olin todella kipeä, vaikka vasta 3 cm auki. Sekin lisäsi mun epätoivoa. Ja epätoivoinen olo lisäsi kipua ja niin edelleen... Näin synnytys lähti heti alussa negatiiviselle kierteelle. 

Amme oli vain hetken pelastus

Ammeeseen päästyä olin hetken taivaissa. Aluksi kesti etsiä siellä hyvä asento, missä ottaa supistuksia vastaan ja saada mieli rentoutettua oikealle tasolle. Pian kuitenkin pääsin kuin pääsinkin hetkeksi ihanaan synnytyskuplaan. Lämmin, ihana amme, Juuson kanssa rauhassa kahdestaan, hämärä valaistus ja rauhallinen musiikki... Supistuksen tuntui lähes nautinnolliselta. Tuollaiseen tilaan varmasti esimerkiksi moni kotisynnyttäjä pääsee. Ja kumpa itselläkin olisi jatkunut tuollaisena... 


Kellon viisarit kävi ja aivan liian pian oli kulunut tunti. Se tarkoitti sitä, että kätilö tuli pyytämään mua jälleen käyrille kuivalle maalle. Tähän loppuikin kaikki kiva. 

Samantien kun nousin ammeesta, alkoi tulla omille voimilleni aivan liian haastavia supistuksia. Tympäisi niin paljon, että mun ylipäätään piti nousta ammeesta ja näin ollen kadottaa se ihana synnytyskupla. En tiedä kuinka hyvin olisin pärjännyt, jos vain olisin voinut jatkaa ammeessa oloa. 

Käyrillä ollessa taas jatkui sama ongelma mun ja vauvan sykkeiden sekoittumisen suhteen. Kätilö oli sitä mieltä, että mikäli haluan jatkaa ammeessa oloa niin olisi parempi laittaa vauvalle pinni, jota kautta saadaan varma sykkeen seuranta. Mutta pinnin laittaminen vaatisi kalvojen puhkaisua... Ja kalvojen puhkaisu voi mahdollisesti aiheuttaa kovempia supistuksia. 

Ei suoranaisesti helpottanut tämä ajatus mun valmiiksi epätoivoisia fiiliksiä ja kun supistukset olivat jo nyt niin intensiivisiä etten tiennyt miten kestäisin kovempia. 

Päädyimme kuitenkin kalvojen puhkaisuun. Ja koska mieli on suoraan yhteydessä kipukokemukseen, niin en tiedä pahentuiko supistukset "oikeasti" vai tekikö oma ahdistukseni tehtävänsä ja en enää kestänyt seuraavia supistuksia vähääkään. Taisin vain huutaa täristen ja olisin toivonut vaikka sektiota. Olin totaalisessa kipupaniikissa, mutta kohdunsuu oli tässä vaiheessa vain 6 cm auki. Sinnikkäästi pyrin kuitenkin vielä takaisin ammeeseen, koska sen takia pinnikin vauvalle oli laitettu. Siellä kuitenkin heti totesin Juusolle, että nyt haluan olla tuntematta, enää en kestä. 

Pyysin Juusoa soittamaan kätilön paikalle, jotta voin tilata puudutuksen. Olin jo ajatellut puudutuksen mahdollisuutta heti, kun kalvojen puhkaisua edes ehdotettiin. Supistukset oli niin mahdottomia, että en montaa kertaa harkinnut. Olin varma, että tarvitsen hengähdystauon kivusta. 


Tuska sai sekunnit tuntumaan tunneilta

Seuraavat hetket olikin ihan kaaosta. Altaasta pois siirtyminen puudutteen toivossa, tauottomat järkyttävän kipeät supistukset, joista ei meinannut tulla loppua. Olin jo varma, että kai sitten ponnistusvaihe on jo ihan käsillä, mutta ei! Kohdunsuun tilanne oli edennyt 8 cm asti. Enää en pystynyt kuin huutamaan, huutoitkemään. Ja tiedän, että kyse ei ollut tavallaan fyysisestä kivusta, vaan henkisesti olin niin paniikkitilassa, että tunsin kuin kuolisin kipuun. Tilanne oli järkyttävä Juusollekkin. Hän ei ole eläissään nähnyt ketään niin kipeänä, eikä mua niin outona, kuin vieraana ihmisenä johon ei saa oikeen mitään kontaktia. 

Lääkäri oli onneksi verrattain pian paikalla. Mua pelotti myös puudutteen laittaminen. Mua pelotti saako sitä laitettua oikeaan kohti, tuleeko mulla supistus väärään aikaan, auttaako se oikeasti, kestääkö se tarpeeksi pitkään. Mua pelotti vielä edessä oleva ponnistusvaihe. 

Olin valunut jonnekkin ihan pohjalle. Heikoksi ihmisraunioiksi vailla minkäänlaista luottamusta yhtään mihinkään. 

Olimme päätyneet aluksi pyytämäni epiduraalin sijaan kätilön suosituksesta spinaalipuudutukseen. Spinaalipuudutus on ns. kertakäyttöinen, se laitetaan yleensä vain kerran ja vaikutus kestää noin pari tuntia. Olin varma, että mulle tietenkin käy niin, että en kerkeä ponnistusvaiheeseen saakka ja  ylitsepääsemättömät supistukset kerkeävät iskeä uudelleen. Kyselin jo kätilöltä, että mitä sitten tehdään, saanko jotain puudutetta sitten lisää vai mitä... Ihana kätilöni rauhoitti ja sanoi järkevästi, että ei nyt mietitä sitä ja että mun edellisten synnytysten perusteella luulisi mun kerkeävän hyvinkin synnyttää puudutteen vaikutuksen aikana.

Puudute ei vienyt kaikkea kipua, mutta ihan tarpeeksi. Enää mun ei tarvinnut huutaa tai edes käyttää ääntä lainkaan supistuksen tullen. Tunsin kuitenkin supistukset selvästi, mutta pääsin edes vähän rauhoittumaan. Se olikin tärkeintä. 

Ponnistusvaiheen ihanuus pelasti kokemuksen

Ponnistusvaihetta pelkäsin aivan turhaan. Se oli varsin miellyttävä kokemus! Puudute ei vienyt täysin alakropan tuntemuksia, joten olin hyvilläni kun tajusin, että voin ponnistaa kontillaan, samassa asennossa kuin Erinin. Tässä asennossa aloitettiinkin ponnistella. Seuraavaksi kokeilin ponnistaa kyljellään ja se tuntuikin jotenkin leppoiselta asennolta. 

Ponnistusvaihe sujui rauhallisesti. Yhtäkkiä olinkin tosi rennosti enkä lainkaan kipeä. Tämä jotenkin pelasti koko synnytyskokemuksen! En tuntenut kipua. Tämä oli hyvin samanlainen kokemus kuin Erinin syntymä. Vauvan synnyttyä alapäässä tuntui kuin ei olisi synnyttänytkään. Ei repeämiä, ei mitään ongelmaa. Vatsan seutu on ollut eniten kipeä synnytyksen jälkeen. Jotenkin kun jännitin supistuksia vastaan, kramppasin ja tärisin niin lihakset joutu tosi koville. Lisäksi tietenkin muutenkin keskikropan sopeutuminen siihen kun iso vatsa oli yhtäkkiä poissa.  

Ihana kätilö

Myös aivan ihana kätilö teki synnytyskokemuksesta osaltaan paljon miellyttävämmän. Hän oli lukenut ja sisäistänyt tarkkaan synnytystoiveeni. Jo siitä itsessään tuli hyvä olo, vaikka niistä melkein kaikista sitten jouduttiinkin joustamaan. Hän oli tosi kunnioittava ja ystävällinen. Lopuksi hän keskusteli pariinkin otteeseen mun ja meidän fiiliksistä koskien koko synnytystä. Käytiin tilanne tilanteelta kaikki läpi ja kerrottiin omia näkemyksiä ja sain hyvän tilaisuuden kehua ja kiittää häntä kasvotusten. Kaikki tämä ajan kanssa rauhassa, vaikka synnärillä oli käsittääkseni kova ruuhka ja kätilöillä kiire.

Tässä synnytyksessä koin henkilökohtaisesti sen, miten asioiden läpikäyminen on oikeasti tärkeää. Kun sain jutella sekä kätilön, että Juuson kans heti kaiken synnytykseen liittyvän läpi, niin olo keveni välittömästi.

En muista, onko jo Lilan ja Erinin synnytyksessä kätilöt samalla tavalla synnytyksen jälkeen olleet kiinnostuneita siitä miten oikeasti voin ja miten kaiken koin. Voi olla, että ovat kyselleet, mutta en itse ole osannut tai nähnyt tarvetta alkaa spekuloimaan synnytystä sen tarkemmin vain vaatimattomasti sanonut, että "ihan hyvin kai se meni.". Vai onko tässä tapahtunut oikeastikkin muutosta, halutaanko nykyään huolehtia enempi myös siitä, millainen synnytys oikeasti kokemuksena synnyttäjälle on ollut...

Oli miten oli, niin on ihana ja tärkeä juttu saada tuollaista kohtelua. 

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi siis ihana fiilis. Avautumisvaihe ei menny yhtään niinkuin olisin toivonut, mutta ponnistusvaihe + ihana sairaalan henkilökunta + polikliinisen onnistuminen sai kyllä itselle niin hyvän mielen. Ja tietenki ihan parasta, että meillä on nyt tämä maailman suloisin ja rakkain vauveli. 

Nyt on hyvä. 💓

 



 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MITEN AVOIN SUHDE ON MUUTTANUT ELÄMÄÄNI?

AVOIMESTI AVOIMESTA SUHTEESTA

MINUSTA ON TULLU SYNNYTYSHULLU