TOINEN HALUAA AVOIMEN JA TOINEN SULJETUN

Uskoakseni tälläkin hetkellä on useita pareja, jotka kamppailevat tämän haastavan asian kanssa. Toinen haluaisi avata suhteen tai jatkaa jo aloitettua avointa suhdetta, kun taas toinen tuntisi suljetun suhteen omakseen. 

Mitä tuossa tilanteessa voi tehdä, jos eroa pidetään vihonviimeisimpänä vaihtoehtona?

Kumpi kärsii enempi?

Yleensä avoin suhde tarjoaa vapautta ja tunnerikkaampaa elämää. Suljetulla suhteella taas pyritään ylläpitämään turvallista ja vakaata rakkauselämää, tasaisuutta jossa voi luottaa, että toinen on ja pysyy. 

Jos tunnetasolla mietitään, niin jälkimmäinen on monille merkittävämpi asia. Turvallisuuden tunne on tärkeää, koska se mm. vähentää pelosta aiheutuvaa stressiä. Stressittömyys taas on oikeasti merkittävä asia niin henkisen kuin fyysisenkin terveyden kannalta. 

Jos turvallisuuden tunne vedetään toiselta tahtomattaan pois, voi tilanne kriisiytyä pahasti. Niinhän käy varmasti pettämistilainteissakin. Eli pelkästään suhdemuoto ei takaa ihmisille aitoa turvaa tai sen tunnetta. Moni monogaamisessa suhteessa eläväkin saattaa alitajuntaisesti pelätä toisen menettämistä ja tämä voi näkyä mm. mustasukkaisuutena. Ja mikäli sisällä jo valmiiksi kytee turvattomuuden tunne, voi avoimen suhteen yllätyksellinen luonne laukaista sen todella pintaan. 

Jännityksen ja piristävien tunteiden vastaanottaminen taas ei ole hankalaa, päinvastoin. Se on ihana lisä omaan elämään. Mutta noiden tunteiden poisjääntikään suhteen ollessa monogaaminen, ei liene tuota yleensä niin suurta ahdistusta, mitä turvattomuuden tunne vastentahtoisesti avoimessa suhteessa elävälle. Tosin pitkällä tähtäimellä suhde voi tuntua tylsältä ja olo olla levoton, jos ei saa elää niin vapaasti kuin tahtoisi. Henkilökohtaisesti näen tämän vähäpätöisempänä ongelmana. Mutta joillekkin tietenkin se voi olla erittäin tärkeää. 

Jos minun kumppanilleni olisi tärkeämpää kokea itse lisää jännitystä omassa elämässä minun turvattomuuden tunteen kustannuksella, olisi ero varmasti jossakin vaiheessa edessä. 

Siksi tällä hetkellä oma mielipiteeni on, että ehdottomasti mennään sen mukaan, kumpi vaihtoehto aiheuttaa yhteensä vähempi kärsimystä suhteessa oleville.

Minä, minä ja minun tunteet

Kun yllä puhuin turvattomuuden tunteesta, ja kuinka se ainakin omaa elämääni jollain tasolla ohjailee, niin en tarkoita, että oikeuttaisin sillä mitä vain. En sulkisi kumppaniani kotiin, jos se loisi minulle turvallisen olon. Haluan työstää tuota tunnetta ja lisätä sitä sisäisesti niin, että ulkoiset puitteet ei sitä kohtuuttomasti horjuta. Sitä me molemmat olemme tehneet suhteen avaamisen jälkeen. 

Uskonkin, että se miksi monogamia luo ihmiselle turvan tunnetta, on kulttuuristamme opittu juttu. Oikeasti turvallisuuden tunteen voi varmasti saavuttaa muokkaamalla omia sisimpiä uskomuksia. Mutta se ei ole ihan yksinkertaista ja helppoa. Ja koska siihen täytyy ihmisen itse haluta lähteä, jotta se todennäköisemmin onnistuu, niin siksi en näe mitenkään hyvänä kompromissia heittää tyyliin kolikkoa ja päätyä avoimeen suhteeseen pakottaen toinen kohtaamaan haastavat tunteensa. 

Jos olisi synnytty kannattamaan ja toteuttamaan pääsääntöisesti polyamoriaa, nostattaisiko vastaavasti monogaaminen suhdemuoto turvattomuuden tunnetta pintaan? Silloin olisi pelko siitä, että toinen voi vaihtaa sinut parempaan, koska haluaa valita vain yhden rakkaan kerrallaan. Kun taas polyamoriasessa elämäntavassa tällaista kilpailuasetelmaa ei ehkä koettaisi, koska olisi aivan normaalia, että rakkautta jaettaisiin useamman kesken. Niin monen, kuin sydämessään itse tahtoo.
 

Tunteisiin liittyen; minua on vähän häirinnyt polyamoriaan tai avoimeen suhteeseen liittyvät keskustelut siitä, kuinka jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja toista ei missään nimessä saisi rajoittaa omien tunteiden varjolla. Se saatetaan nähdä itsekkäänä ja epäeettisenä. Huom, siis jotkut ihmiset näkee asian näin. 

Yleisesti eettisesti monisuhteiset puhuvat paljon tunteista ja omaavat hyvät kommunikointitaidot... Mutta olen huomioinut siinä sivussa sellaisen epäkohdan, että koska tunteiden käsittelytaitoa ylistetään, niin tietyllä tapaa saatetaan väheksyä jos tätä taitoa ei ole valmis jatkuvasti parantamaan ja pyrkimään siihen, ettei minkään hankalien tunteiden anneta rajoittaa rakkauselämää.

Olen itse pyöritellyt paljon näitä asioita mielessäni, luonnollisesti. Minä uskon, että täysin tasapainoinen ihminen, jolla on tunnetaidot hallussa ja sisäinen turvan tunne vankka ulkoisista tekijöistä huolimatta, niin sellaiselle avoin suhde ja ylipäätään suhteen rajattomuus ei olisi mikään haaste. 

Olen tainnut kirjoittaa tästä samasta asiasta aiemminkin, eli... Koska me ei olla mitään täydellisiä ihmisroboja, vaan omataan noita jo lapsuudessa aikaansaatuja tunnepuolen haasteita tai myöhemmissä ihmissuhteissa koettuja traumoja, niin ne pitää ottaa huomioon. Vaikka järkipuhe kuinka hyvin osaisi perustella avoimen suhteen oikeellisuuden, sen miksi ihmisen tulisi saada olla vapaa ja jokainen vain voisi korjata omat tunnevammansa eikä rajoittaa niiden perusteella toista. Niin se ei ole inhimillistä. 

Olen törmännyt ei-monogaamisesti eläviin ihmisiin, joista paistaa sellainen tunnekylmyys. Jopa tietynlainen narsistimaisuus, jossa ei hyväksytä, että jonkun toisen tunteet voisi rajoittaa tippakaan omia tekemisiä. Minä pysyttelisin tällaisesta ihmisestä hyvin, hyvin kaukana. 

Kompromissien mahdollisuus

Kun olen tutustunut muihin eettisesti monisuhteessa eläviin, niin yksi asia on aika selkeä. Lähes jokainen pari toteuttaa sitä omalla tavallaan. Jotkut ovat sopineet, että ulkopuolisten kanssa saa olla vain toisen läsnä ollessa, eikä heihin luoda mitään yhtä seksikertaa syvempää suhdetta. Toiset taas ovat avoinna myöskin polyamorialle ja ovat erittäin vapaasti suhteessa. Tosi moni taas menee johonkin noiden välimaastoon.

Jotkut voivat sopia, että vuodessa voi viettää yhden täysin vapaan illan. Siinäpä jää sitten 364 päivää jäljelle toteuttaa monogamiaa ja reilusti aikaa käsitellä tapahtunutta. Osa taas nauttii riittämiin siitä, jos silloin tällöin oman kumppanin lisäksi otetaan kolmas mukaan. 

Vaihtoehtoja kyllä on, jos niitä tohtii lähteä tutkailemaan.

Lisäksi mitäänhän ei ole pakko lyödä lopullisesti lukkoon. Voi edetä hitaasti etsien rauhassa omat rajansa. Meillä on kohta kolme vuotta takana avointa suhdetta, ja olemme valmiita muokkaamaan sitä kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla ja aina molempien tunteet huomioon ottaen. On ollut tilanteita, joissa toinen on halunnut ainakin hetkellisesti rajoittaa enempi ja sen mukaan on menty. Meille tämä luo tarvitsemamme turvallisuuden tunteen.

Perusteellisempi periaate

Tähänastinen kirjoitukseni on katsonut asiaa siltä kantilta, että toisesta ei ehkä haastavien tunteiden takia olisi avaamaan suhdetta tai jatkamaan sellaista. Kuitenkin on ihmisiä, joilla on vain ihan periaatteena yksiavioisuus/monogamia. 

Jotkuthan voivat siitä huolimatta antaa kumppanilleen vapauden toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan muidenkin kanssa, ja elää itse henkilökohtaisesti monogamiaa toteuttaen, mutta tämä lienee harvinaista. Yleisempää on varmasti se, että tämmöisen periaatteellisen ja ehdottoman monogamian kannattaja haluaa sen olevan molemminpuolista ja siksi vaihtoehdoiksi jää joko monogaaminen suhde tai ero. 

Ei mikään helppo haaste

Mitä enempi erilaiset suhdemuodot yleistyy, sitä useimmin tämä ongelma tulee esiin. En äkkiseltään keksi perustavanlaatuisempaa ongelmaa parisuhteessa kuin se, että siinä olevat ihmiset toivovat päinvastaisia tapoja toteuttaa rakkaussuhdettaan. 

Jos toinen suhteessa oleva on vielä esimerkiksi mielyttämisenhaluinen ja pelkää toisen menettämistä niin paljon, että suostuu vastoin omia periaatteitaan toisenlaiseen suhdemuotoon, niin se on ikävä asia, joka mahdollisesti tuottaa isojakin ongelmia pitkällä tähtäimellä. 

Yksi lisäongelma on myös häpeä. Häpeä siitä, mitä suhdemuotoa itse kannattaa.

Vielä tänä päivänä osa avoimen suhteen haaveilijoista saattaa hävetä ei-monogaamista asennettaan ja kokea olevansa altavastaaja monogamian kyllästyttämässä maailmassa. 

Toisaalta taas samalla kun erilaisista suhdemuodoista puhutaan julkisesti ja niiden tabuluonne pikkuhiljaa murenee, saattaa asia kääntyä päinvastoin, eräänlaiseksi trendiksi. Uudeksi, hienoksi jutuksi, jolloin vastaavasti perinteisen monogaamisen suhteen kannattaja saattaa alkaa hävetä "vanhanaikaista" ajatustapaansa. 

Tällainen (turha) häpeily asian muiden haasteiden lisäksi on kyllä niin huono juttu. Sen kun voisi heittää pois, niin pääsisi edes pikkuisen helpommalla... 👌 Kumpa tätä asiaa ei tarvisi hävetä ainakaan niin, ettei siitä kehtaa kertoa edes omalle kumppanilleen.



 

 

 Kuvat kuvapankista




Kommentit

  1. En usko kulttuuriseen oppimiseen vaan ihmisten tietoisuuteen siitä, että resurssit eivät ole rajattomat. Jos satsaa moneen, ei ehdi kunnolla satsata yhteen. Turvattomuuden tunne syntyy resurssien rajallisuudesta.

    Enkä tarkoita tässä resurssilla pelkkää aikaa. Kysymys on myös siitä, mihin mieli suuntautuu.

    Tämä ongelma saattaa nykykulttuurissa olla jo pikkulapsivaiheessa, kun vanhempien urat ja muuten täyteen ahdettu elämä ei mahdollista lapselle riittävästi huomiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti!

      Toisaalta mitkä ne riittävät resurssit ja huomio on mitä oikeasti yhdeltä ihmiseltä tarvisi saada...

      Yksi asia, mikä nousee esiin puhuttaessa monisuhteisuudesta on juuri se, että nykyisin siihen yhteen ja ainoaan kumppaniin on ladattu kovin (ehkä kohtuuttoman) suuret odotukset.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MITEN AVOIN SUHDE ON MUUTTANUT ELÄMÄÄNI?

AVOIMESTI AVOIMESTA SUHTEESTA

SYNNYTYSTOIVELISTA