Tarviiko vanha pari rakkautta?

Olen viimeaikoina jutellut useammankin ihmisen kanssa tästä samasta aiheesta. Kun mietitään pitkää parisuhdetta, niin mistä sitä oikein tietää milloin kyseessä ei enää olekkaan rakkaus, vaan joku sellainen ajan luoma kiintymys toiseen? 

Sellainen, että haluaa vain ennemmin elää tutussa ja turvallisessa suhteessa ihmisen kanssa, jonka tuntee perinpohjin, kuin riskeerata ja kokeilla, josko vielä vanhemmalla iällä vois tapahtua jotain mullistavaa ja löytää kumppanin, jonka kanssa ei tarvi empiä onko se nyt rakkautta vai ei. Saatikka uskaltaa kokeilla olisiko sitä onnellisempi yksin.  

Ollaan vaan kun on aina oltukkin

Jos on alettu seurustelemaan nuorena ja suhde on kestänyt parikymmentä vuotta, niin onhan ne ihmiset ikäänkuin kasvaneet jo osittain kiinni toisiinsa. Niin paljon yhteisiä muistoja ja kokemuksia. Aikuiseksi kasvaminen on tapahtunut yhdessä, ehkä tultu vanhemmiksi, ensiasunto, naimisiinmeno. Ne kaikki joulut ja muut juhlat, joissa on tavattu toisten sukulaisia ja heistäkin on tullut läheisiä ihmisiä.

On koettu yhdessä surua ja hankalia hetkiä, mutta selvitty niistä yhdessä. Elämä on muokkautunut muutoin helpoksi, molemmat tietää omat hommansa. Talolaina on maksettu ja pikkulapsiarki on jo muistossa kullattuna, eikä vastuu enää paina hartioita vaan vihdoin voi hengähtää ja miettiä, että mehän selvittiin tänne asti yhdessä. 

Mutta mitä jää jäljelle? Minua harmittaa, etten ole tämän syvemmin päässyt rauhassa keskustelemaan ihmisen kanssa, kenellä pitkässä suhteessa alkaa tuntua, että onko siinä enää rakkautta. 

En tiedä onko oma ajatukseni naiivi, koska en osaa kuvitella itseäni tuohon tilanteeseen, en niin millään. Mitä on olla yhdessä ilman tunnetta siitä, että tämän kanssa haluan tosissaan olla ja tätä minä täysillä rakastan? Elän ainakin nyt siinä vaiheessa, että rakastan ja sen tiedostan, mutta voiko meillekkin käydä myöhemmin niin, etten enää olekaan ihan varma? Vai näkyykö meidän erilainen tapa olla rakkaussuhteessa tämän suhteen. Tai onko se sittenkin merkittävää, että me sanotaan usein "rakastan sua". Siis päivittäin. Vai voisiko sitä huomaamatta alkaa hokea automaatiolla, vaikka oikea tunne olisi hiipunut?

Muistavatko nämä tämän kokeneet, että milloin viimeksi tunsivat olevansa rakastuneita? 

Tarvitaanko molempia, rakkautta ja onnea?

Onko sellainen romanttinen rakkaus edes se, mitä ihminen onnelliseen eloon tarvitsee? Voiko olla ihan tarpeeksi onnellinen, vaikka siitä kumppanista olis ajan saatossa muokkautunutkin ennemmin hyvä kaveri, jonka kanssa jaetaan asunto, on mahdollisesti yhteisiä harrastuksia ja yhteinen ystäväpiiri, missä viettää mukavasti aikaa keskustellen vaikkapa syvällisiä siitä, että kuinka moni muu on itseasiassa ajautunut samaan pisteeseen. 

Samaan aikaan kun mietin, että toivottavasti meille ei tapahdu tällaista rakkauden loppumistan, niin toisaalta pohdin, ihannoidaanko sitä romanttista rakkautta vähän liikaa nykyään? Kyllähän ihminen voi olla onnellinen yksinkin. Tai siis ilman kumppania, onhan monilla kuitenkin muuta perhettä ja ystäviä, tuttavia, naapureita ja muita täyttämässä tarvetta sosiaaliseen elämään ja rakkauteenkin, vaikkakin hieman erillä tavalla kuin intohimoinen, romanttinen rakkaus. 

On hyvä, että nykyään ero ei ole yhtään niin paheksuttu asia kuin aikoinaan. Olen kirjoittanut blogin ensimmäisten tekstien joukossa siitä, kuinka pitkiä liittoja ihannoidaan ehkä syyttä Melkein kymmenen vuotta yhdessä, mutta en oo siitä mitenkään ylpeä. Minusta siis kenenkään ei pidä tyytyä onnettomaan eloon, vaikka ne lapset olisi vielä pieniä, haluttais pitää kulissit kunnossa tai ajatuksesta, että vaatii jotenkin liikaa jos kaverilliseksi muuttunut muutoin hyvin toimiva suhde ei enää riitä. 

Mutta siinä missä nykyään julistetaan erilaisia suhdemuotoja ja tapoja olla perhe, niin kyllähän se tietoinen valinta voi olla myös avioliitto ilman romanttista rakkautta.

Mitä jos ihmiset ei enää pohtisi liioin sitä, rakastaako toista, vaan kysyisin itseltään rehellisesti, että olenko onnellinen näin? Nehän ei välttämättä liity toisiinsa. Voi olla onneton omaan elämäänsä, vaikka olisi rakkautta. Voinee myös olla onnellinen, vaikka intohimoinen rakkaus olisi vaihtunut syvään kiintymykseen, lastenlasten yhteisiin hoitovuoroihin ja leppoisiin eläkepäiviin. Arvokasta voi olla sekin, että vierellä on kaveri, joka ottaa sinusta kuvan kalasaaliisi kanssa, keittää aiemmin herätessään teille aamukahvit ja keskustelee maailmanmenosta, vaikka parisängyn vuoteet olisi vedetty vuosia sitten siivouksen yhteydessä vaivihkaa erilleen.

 

 

 

 Kuva Junnifer Baya Pixabaystä

 

Kommentit

Suositut tekstit