Luovuuden tuskaa

En tiedä kuinka moni muu tällaista kokee... Onko tämä vaikka taiteilijoilla joku ihan perus juttu. Mutta välillä itselleni tulee niin voimakas luova ja kaikesta inspiroituva olo, että se on todellista tuskaa. Tuskaa se on silloin, jos en pääse sitä oikealla tavalla toteuttaan. Mulla pitäis olla näiden satunnaisten luovuuden ja hulluuden rajamailla kamppailevien tilojen takia joku oma pikku mökki, mielellää äänieristetty koppero, jonne voisin sulkeutua pariksi päivää luomaan uutta kaverina korkeintaan viinitonkka tai sitten joku samanlainen ihminen. Joku joka tajuu.

Olo on erittäin levoton ja päähän tulvii kaikenlaisia ideoita runoista remontteihin. Muille ihmisille mun olotila näkyy sellaisena, että olen hermostunut jos en saa olla rauhassa, enkä oikein pysty keskittymään normaalin elämän juttuihin. Puhun ja pohdin niin syvällisiä, että puoliso pyyhkii hikeä otsalta kun yrittää ymmärtää mua. 

Olen tiedostanut tämän olon vasta pikkuhiljaa. Nyt tarkoitus ois saada joku järkevä ratkaisu näihin hetkiin. Se vaan on haastavaa, kun inspis iskee täysin yllättäen. Ehkä jos tutustun mielenmaisemiini vielä paremmin, alan erottaa joitakin pieniä merkkejä tästä lähestyvästä luovuuskohtauksesta. Se olis hyvä, jotta vois valmistautua lukittautumaan huoneeseen vihkon, kynän, ukulelen ja läppärin kanssa. Niin, että lapsetkin ymmärtäisi, että ahaa nyt on se hetki kun äiti kirjoittelee eikä häntä saa häiritä. 

Oon aiemmin ajatellut, että se on jotenkin julmaa. Sanoa pienille lapsille, että ei nyt, nyt äiti ei voi keskittyä teihin vaan kirjoitteluun. Toisaalta jos vertaan sitä siihen, että joka arkipäivä heidän isänsä on lukittautunut työhuoneeseen niin se on lapsille täysin ymmärrettävää, että silloin isiä ei turhaan häiritä vaan käännytään äidin puoleen. Muulloin lapset saa kuitenkin normaalisti huomiota meiltä molemmilta. 

Uskon, että mun ois parempikin tehdä selvä rajanveto niin itseni kuin läheisteni takia. Ei se ole kivaa sekään, että tuskissani yritän hoitaa lapsosia välissä pyörien levottamasti ympyrää ja koitan saada pikaisesti raapustettua jossain välissä ajatuksiani ylös. Silloin en ole aidosti läsnä lapsille, mutta en myöskään pysty täysin antautumaan uuden luomiselle. Kaikki kärsii. 

Viimeisin tällainen tilanne oli aivan hirveä mulle. Tuntu että rupean itkemään hetkenä minä hyvänsä kun odotin, että mies tulee muutaman minuutin sisällä kotiin. Itkevä vauva ja huomiota kaipaava nelivuotias oli siinä vaiheessa vähän liikaa. Laitoin miehelle viestiä, että nyt äkkiä kotia. Seisoin ovella ja kun hän saapui, annoin vauvan hänen syliinsä ja totesin, että nyt on pakko päästä kirjoittamaan. 

Ajattelen silti, että jokin lahja kai tämä tämmöinen on. Olla välillä vähän luova hullu. Oon saanut aikaan ajatuksia herättäviä tekstejä, tunteikkaita kappaleita ja elämämme kannalta hyviä, toteutuskelpoisia ideoita. Ainakaan toistaiseksi en näillä tuotoksillani tienaa sentin senttiä, kun sehän se tuntuu nykymaailmassa olevan se ajankäytön arvon mitta... Mutta rahan sijaan tiedän, että olen saanut ihmisissä suuriakin tunnekokemuksia aikaan teoksillani, pidän itse sitä arvokkaampana asiana. 

Kunniaa myös miehelleni, hänen maskuliiniselle voimalle joka ottaa tilanteen haltuun, pysyy tyynenä ja antaa tälle feminiiniselle luovuudelle tilaa ja mahdollisuuden kukoistaa silloin kun tilanne kärjistyy. Kiitos rakas.❤️