Meillä on naisten ja miesten hommia

Kun yhtenä päivänä pyyhin keittiön kaappien päältä pölyjä, mietin, että "tätäkään ei kukaan muu täällä hoksaisi tehdä". Ah, miten ihanaa uhriutumista, marttyyriviitan pukemista superäitylin harteille. Ei kukaan muu. Eli se mies. Se ei ikinä... 

Mutta, jatkoin ajatustani uhriutumista pidemmälle...

Mietin, että mulla ei oikeestaan ole hajuakaan siitä, kuinka paljon Juusolla on "miesten hommia", joita minä en todellakaan hoksaisi tehdä. Meidän kohdalla miehelle suuntautuu lähes kaikki autoon ja kotiin tehtävät huollot ja rempat. Lisäksi Juuso hoitaa suurimmaksi osaksi meidän taloudellista puolta, joten en minä tiedä esimerkiksi milloin se autovakuutuksen lasku erääntyy. Enkä omilla vähäisillä tukirahoilla sellaisia tällä hetkellä makseliskaan. 

 

Ja siihen, miksi mulle ehkä määrällisesti ja ajallisesti jää enempi kotitöitä, on kyllä syynsä. Ehkä vähemmälläkin elämästä selviäisi, jos vain haluaisi... Tarkoitan, että ehkä toista ei yksinkertaisesti kiinnosta pölyt jossakin sellaisessa paikassa, jota varten tulisi nousta tikkaille, jotta ne näkee. Ja koska mua ne kiinnostaa, niin enköhän minä oo sillon oikea ihminen asian hoitamaan.

Mun ajatus siis muuttui. Mikä epätasa-arvoinen vaatimus olisikaan juuri se, että Juuson pitäis tehdä kaikkia hommia kotona, mutta hän ei vaadi minua tekemään hänelle suuntautuneita hommiaan. Juuso tuskin tupisee talvirenkaita autoon vaihtaessa, että "sniif, ku tätäkään ei kukaan muu hoksaa tehä, sakkorenkailla ajelisivat ilman minua". 

 

Vaikka se on tosi... 

Oli todella suuri merkitys muuttaa ajatus siitä, että mitä kaikkea minä joudunkaan tehdä, siihen, että mitä kaikkea toinen meidän yhteisen perheen ja hyvin sujuvan arjen eteen tekeekään! Ja kuinka minäkin haluan tietenkin tehdä osani! 

Uhriutuminen voi olla kuitenkin lujassa, mutta mielen kanssa ei tarvita kun sitkeästi toistoja ja aikaa. Mulla käy edelleen niin, että meinaan taas sortua ajatteleen sukkia lattialta noukkiessa ja wc:n roskista tyhjentäessä, että miksi se toinen ei ikinä. Mutta huomaan heti tämän negatiivisen näkemykseni ja muutan sen toiseen. Kiitän siitä, että minä saan tehdä osani tässä meidän perheessä ja että minulla on ihana mies joka hoitaa oman osansa. Me yhdessä huolehdimme, omat osamme hoitaen.

Ja se riittää. Yks pointti onkin se, että ei parisuhde kahta prikulleen samanlailla toimivaa ihmistä kaipaa. Minusta on järkevää jakaa hommat, ja vieläpä oman mielenkiinnon mukaan (esim. itsellä hoivavietti on suurempi, kuin halu "tuoda leipä pöytää", mikä on taas Juuson juttu). Jos minä ymmärrän ajatella etukäteen, milloin lapsille tulee hankkia uusia vaatteita, se riittää. Ei toisen tarvitse sitä silloin miettiä. Ja toisella on käsitys siitä, milloin autoon pitää vaihtaa öljyt ja vastaavaa, ei mun tarvitse noihin liittyen tehdä ajatustyötä. 

 

Mää olen kiitollinen siitä, että elämässäni on ihminen, joka jakaa nämä arjen hommat mun kanssa. Kaikilla ei ole... Mun ei tarvi itse huolehtia kaikesta, tai käyttää ulkopuolista apua asioihin, joita en itse osaa. Minä itsekin saan tehdä osani, että tämä arki pyörii sujuvasti. Olen tarpeellinen. Ja jos on olo, että omaa työtä ei arvosteta, niin voiko kyse ollakkin ennemmin siitä, että itse ei arvosta omaa tekemistä ja tunne sitä kautta itseään tärkeäksi? Ja arvostaako itse toisten työtä, vai vaatiikoo arvostusta vain omaa tekemistään kohtaan? Näitä asioita on herännyt pohdittavaksi, kun olen miettinyt kuinka yleistä on se, että eritoten heterosuhteessa elävät naiset tuskailevat siitä, kuinka se toinen ei tee tarpeeksi ja se ei muutu, vaikka kuinka käskis. 

On tietenkin tosi, että ns. mieslapsia on varmasti olemassa. Eli sellaisia tyyppejä, jotka eivät tee ikinä mitään kotityötä oma-alotteisesti eikä heillä välttämättä ole niitä omiakaan talouden hoito-osuuksia. Silloin tilanne on selvästi epäreilu.

On myös totta, että joskus sitä voi joutua olosuhteiden pakosta hoitamaan yksin kaiken, ja silloin kaikennäköiset taidot ois plussaa. Kuitenkin elämä on nyt, enkä itse ainakaan kannata sitä, että eläisi aina peläten pahinta ja varautuen siihen. Kyllä sitä pakon edessä sitten muuttaa toimintaansa.

Tuntuu, että nykyään pyritään tasapuolistamaan asioita niin, ettei olisi enää millään tavoin "naisten ja miesten" hommia, ja että ihmisiä tulee kannustaa mm. siihen, että isänkin tulisi hoitaa lapsia kotona mielellään saman verran kuin äitikin. Olen itsekin sortunut tähän ajatukseen, että määränpään tulisi olla täydellinen tasapuolisuus ja sitten asiat on hyvin. Ja voi kuinka oon koittanut miettiä, kuinka pääsen eroon siitä metatyön määrästä, mikä meilläkin on suurimmalta osalta naisen, eli minun vastuulla. Olen miettinyt kuinka kuluttavaa se on, että niin moni asia on minun käsissä, ja jos en niitä hoksaa niin asiat jää viime tippaan tai menee pieleen. Tämä asia saattaa aiheuttaa eripuraa suhteessa, kun etsiskellään sitä absoluuttista tasapuolisuutta. Näin jälkikäteen ajattelen, että ulkopuolelta tullut viesti on tavallaan yllyttänyt muakin. Mediasta olen lueskellut, kuinka näin ja näin monta prosenttia kotitöistä kaatuu naisten niskoille ja saanut vahvistusta omaan uhriutumiseen "JOO KYLLÄ NÄIMPÄ, tähän on tultava muutos!!". En sano, etteikö muutokselle varmasti olisi monien kohdalla tilausta, mutta omalla kohdallani hoksasin, että...

 

...on toinenkin vaihtoehto. Ei etsitä enää ratkaisua, jossa kaikki on tasan ja kaikki tekee kaikkea yhtä suurella panoksella. Vaan hyväksytään se, että rakkaus ei ole peliä, jossa laskeskellaan pisteytyksin, mitä sinä olet tehnyt ja mitä minä olen tehnyt. Ajatellaankin se oma työ arvostuksena toista ja koko perhettä kohtaan, eikä vaivalloisena uhrauksena, josta vaatii aina täydellisen vastapalveluksen. Tämmönen ajatuksen muutos on tiputtanut painon mun harteilta. Mun ei tarvikkaan kitistä ja etsimällä etsiä epäkohtia tasa-arvoisuuden suhteen, vaan voinkin hellittää ja tehdä ihan rauhassa niitä "naisten" hommia, mitkä mulle onkin mieluisia. 

 

Ja niinä hetkinä, kun hommat ei tunnu mieluisilta vaan ärsyttää, niin kyse ei oikeasti ole epätasa-arvoisesta tehtävien jaosta, vaan siitä, että mulla on aina taustalla joku muu syy mikä oikeasti ärsyttää ja hyvä tekosyy on syöstä oma paha olo toiselle syyttäen häntä tekemättömistä kotitöistä.