Olenko arvotonta seuraa kännykkään verrattuna?

Oletko ikinä kokenut seuraavaa? Olet selittämässä jotain juttua kaverille ja hän siinä ohimennen ottaa puhelimensa esiin ja tarkastaa sieltä jotain. Samalla sanasi alkavat kaikua tyhjyyteen, sillä yhtäkkiä jutuillasi ei olekaan vastaanottajaa. Älyluuri vangitsee keskustelukumppanisi niin syvästi, että hän ei edes muista esittää, että kuuntelisi sinua sanoen satunnaisesti "Mm". 

Jos puoliso tekee mulle näin, niin yleensä näpäytän häntä jotenkin. Rupean hokemaan että "Plaaplaaplaa" tai lopetan puheen kokonaan ja kohta hän hoksaa, että sori ja laittaa puhelimen pois. Itsekkin sorrun toisinaan uppoutumaan puhelimeen ja toivon, että mulle huomautetaan asiasta. Enempi sitä tapahtuu kotosalla perheen kesken. Kaverin seurassa haluan keskittyä häneen täysillä kun on erikseen haluttu viettää aikaa nimenomaan toistemme seurassa.

Kaverille tai muille tuttaville en kuitenkaan kehtaa huomauttaa, vaikka he kesken keskustelun ottavat puhelimen kouraan ja kuvainnollisesti poistuvat yhtäkkiä paikalta. Olen kyllä joskus hiipuen lopettanut puheeni, kun huomaan toisen huomion olevan keskittynyt minun sijaan puhelimeensa, mutta ei sekään mitään auta. Päinvastoin, itsellä on olo vielä ala-arvoisempi kun toinen ei edes huomaa että lopetin jutun kerronnan kesken kaiken.

Olenko kertakaikkisesti niin tylsää kuunneltavaa?

Musta on ihan ok, että puhelinta käyttää jonkin verran vaikka on seurassa. Teenhän sitä itsekkin. Mutta on eri asia kurkata puhelinta hiljaisella hetkellä kuin kesken keskustelun. 

Lisäksi mietin kyllä tarkkaan, mikä asia on sellainen joka ei voi odottaa ja silloin selitän seurassani olevalle, että "Anteeksi, mää vastaan äkkiä tähän viestiin". 

Harvoin on oikeasti mitään niin kiireistä tai tärkeää, mikä ei voi odottaa parempaa hetkeä. Mutta vaikka keskittyisi vähäpätöisempäänkin juttuun älyluurissaan, niin voi että tilannetta korjaisi paljon edes jonkinlainen keskustelukumppanin huomioon ottaminen, eli vaikkapa ilmoitus "Sori, katon tän yhen jutun pikaisesti". 

Tämä on yllättävän harvinaista, ainakin oman kokemukseni mukaan. Harvinaisuudesta kertoo se, että hämmennyin positiivisella tavalla kun vuosia sitten tapasin erään uuden tyypin, ja hän spontaanin tapaamisemme aikana erehtyi katsomaan Snapchat viestejään, mutta pahoitteli sitä ja laittoi sen jälkeen päättäväisesti puhelimen pois. Vaikka minä olin hänelle lähes tuntematon ihminen ja seurassamme oli muitakin, mulla tuli arvokas olo. Hän huomio minua. 

En tietenkään ole mitenkään vihainen heille, jotka ovat riippuvaisia älypuhelimestaan niin pahasti, että eivät malta keskittyä keskusteluun kanssani täysin, vaan jossakin vaiheessa ottavat sen kouraansa. Se olisi tekopyhää, koska en itsekään ole aina malttanut olla irti siitä luurista mukavassakaan seurassa. Enkä siis oikeasti ajattele, että nimenomaan minun seurani olisi jotenkin niin tylsää, että on hauskempaa viestitellä WhatsAppissa muille. Sillä uskon, että näin toimiva tekee sen saman muidenkin seurassa. Ja siihen olen pettynyt. Tähän ilmiöön, jossa ei arvosteta enää livekohtaamisia sen vertaa, että voitaisiin se puhelin jättää kakkoseksi. 

Itse aion nyt ottaa ja jättää puhelimen turhanpäiväisen tsekkaamisen pois ollessani kylässä tai silloin, kun joku on tapaamassa minua. Jos jollakin on oikeasti kiire saada tärkeä asia tietooni, hän kyllä soittaa, joten tässä ei häviä mitään. Instagramia voi selailla sitten yksin vaikka paskalla ollessa. Mutta kaverit ei ole yhtä kuin paska, eihän?

Lähdetkö sinäkin haasteeseen mukaan? 

 

 

 

 

 

Kuva Pexels Pixabaystä