Yhteinen historiamme alkoi 12 vuotta sitten

Vuosi 2011. Olin alaikäinen, alipainoinen ja arka. Kriiseilin aikuisuuden lähestyessä. Miten näillä lähtökohdilla ikinä kykenen olemaan niinkuin normaalit ihmiset, saamaan rakkautta ja toteuttamaan haaveen omasta perheestä? 

Paniikkikohtauksia ja yleistä pelkoa uusia ihmisiä kohdatessa. Epäluottamus etenkin miehiä kohtaan.

Miten olisin päässyt siitä kuopasta jos kohtalo ei olis tuonu kuvioihin tuota reipasta nuorta miestä, Juusoa? Häntä, joka ei välittänyt minun hiljaisesta ja jokseenkin vastahakoisesta olemuksesta, vaan näki minussa kauniin ja salaperäisen tytön, johon halusi kovasti tutustua. 

12 vuotta sitten 

Huhtikuussa 2011 punkkailin tätini asunnossa. Juuso laittoi viestiä, että voisi tulla käymään tupakilla luonani. En keksinyt mitään tekosyytä miksi olisin kieltäytynyt, joten jouduin sydän pamppaillen, kurkku jännityksestä kuivana astelemaan kerrostalon pihalle odottamaan sinisen Fiat Punton ilmestymistä. En nauttinut tilanteesta, en millään. 

Kuitenkin, kun Juuso saapui paikalle ja aloitti reippaan jutustelun, jännitykseni hieman kaikkosi. Taisin sanoa pari sanaa itsekkin ääneen tuon tapaamisen aikana kun polttelimme sätkät. Sinistä Smartia. Muistan, koska meillä molemmilla oli samaa. Siitä on lähtenytkin tämä satumainen yhteensattumien summa, mitä meillä tässä on ollut alkaen siitä, että sukunimeni oli Juuso. Juuson Kirsi. 

Kesällä 2011

Pian Juuso hivuttautui jo kahvittelemaan. Ja yökylään. Ja uudelleen yökylään... Tosin siinä vaiheessa minä näytin sen verran vihreää valoa, että taisin jopa itse vinkata että täältä löytyy majapaikka jos tarvii... 

Ja sen jälkeen emme halunneet enää olla erilleen. 

Aikalailla 12 vuotta sitten siis Juuso vei mut näytille kotiinsa. Ja aika pian mun kamppeet siirtyivät enenevissä määrin Juuson huoneeseen ja aloin pääsääntöisesti yöpyä siellä. Puolen vuoden päästä muutimme yhteen, pois porukoiden nurkista opettelemaan nuoren parin itsenäistä elämää. 

Opiskelimme toisiamme

En tunnista itseäni tuosta ajasta. Olin niin erilainen, olinhan vielä lapsi! Siitä sitä sitten lähdettiin opiskelemaan ammatin lisäksi itseä, toista ja parisuhde-eloa. 

On ihana, että ollaan saatu olla mukana toistemme kasvuissa. Niissäkin kipeimmissä. On ihana, että on oppinu tunteen myös toisen läheiset perinpohjin ja oltu mukana niin monissa tapahtumissa, että koko aikuiselämä on kietoutunut yhteisiin muistoihin. Tämä on yksi merkittävä asia, jonka saavuttaa pitkässä parisuhteessa. 

Meillä on jo pitkä yhteinen historia, mutta se ei ole tärkeintä. Vaan se, että tässä on nyt niin hyvä olla ja on niin suuri luotto meihin, että näen myös pitkän yhteisen tulevaisuuden. 

Ollaan nimittäin vuosia opiskeltu tätä rakkaushommaa, ja väittäsin että tultu aika hyviksi!

Haaveissani näen meidät onnellisina mummoina ja pappoina, kun toinen keittää kahvia, toinen istuu kiikkustuolissa ja odottelemme kylään lapsenlapsia. 

❤️